Deux mois à Nantes!

Tasan kahen Ranskassa vietetyn kuukauden (no, Irlantia lukuunottamatta) kunniaks ajattelin tehä jonkinlaisen yleiskatsauksen/ -analyysin elämästä täällä sekä eroista Ranskan ja Suomen välillä. Aika paljonhan niistä on saanu lukea jo aiemmin mun päivityksistä, mut nyt kun ekan kuun jälkeen arki on ollu vähän tasasempaa niin on alkanu huomaamaan asioita jotka toistuu samanlaisina, jos ei päivästä, niin viikosta toiseen. Kuvituksena satunnaisia otoksia jotka ei syystä tai toisesta oo vielä päässy tänne blogin puolelle.

Alotetaan vaikka itse Nantesista. Tykkään tästä edelleen tosi paljon kaupunkina ja oon tyytyväinen että tulin just tänne vaihtoon. Toisaalta en voi tietää miltä ois tuntunu olla jossain toisessa kaupungissa, ja oishan jossain voinu olla ehkä vielä kivempaa (mitä suuresti epäilen), mutta mitään second thoughtseja mulla ei oo, tyyliin "mitä jos...". Je ne regrette rien sanois ranskalainen. Vaikka huonoja päiviäkin on, niin yleisesti jäädään reippaasti plussan puolelle. Ja mistä mä sit tykkään täällä? Ensinnäkin, täällä on kaunista. Rakennukset, kasvit, sillat, katukyltit, aidat, mukulakivet, ikkunat, you name it. (Rappio)romantikon silmää hivelee aina kun vähänkin astuu ovesta ulos. Tässä on tietty osasyynä ehkä se, että vieläkin täällä on suht lämmintä ja aurinko paistaa ilahduttavan usein. Mut sadepäivätkään ei tunnu hirveän pahoilta kun on saanu nauttia niin pitkään tästä intiaanikesästä. Ja kun odotuksena oli että täällä sataa tyyliin joka päivä, niin enpähän oo voinu pettyä. (Niitä sadepäiviä varten tarvisin muuten edelleen jotkut söpöt kaupunkikumpparit, mutta täällä ei tunnu ylipäätään sateenkestäviä kenkiä olevan missään. Springfieldissä näin parit kumpparit, mut nekin oli sit kolmisen kymppiä...)

Mitään hirveitä kulttuurieroja en oo kohdannu, tai sit en oo kohdannu tarpeeks montaa väärinkäsitystä... Pitää niitäkin täs ehkä haistella tarkemmin ja kirjottaa erillinen postaus joskus. Mitä nyt tulee mieleen niin kohteliaisuus on vähän erilaista. Jos on vähänkään normaalia enemmän ihmisiä samassa tilassa niin alkaa kuulua pardonia ja excusez-moita joka suunnalta. Eikä tartte ees kun vähän hipasta niin pyydellään jo anteeks. Eikä välttämättä tarvi ees hipasta - on tullu todistettua sitäkin että pardon lausutaan siinä vaiheessa kun menee niin läheltä toista, että ois voinu osua. Suomalaiselta tulis tässä vaiheessa korkeintaan se "oho". Vielä särähtää korvaan myös ranskalaisten sanonta allez-y, joka on suoraan käännettynä "menkää sinne", mutta tarkoittaa todellisessa käytössä enemmänkin samaa kuin "menkää vain". Vaikka se on kohtelias muoto, niin mulle se kuulostaa ihan käskyltä... hassua. Suomi on muuten alkanu kuulostaa aika oudolta kieleltä - joskus suomea puhuessa oikein miettii että kylläpäs tuokin kuulosti tökeröltä, ja puhuminen tuntuu raskaalta ja monimutkaselta, ei yhtään sujuvalta. Välillä saa arpoa että oliko tää nyt luontevasti sanottu, tai oliko tää suomea ollenkaan. Toisaalta jännä että on saanu vähän tälläsen ulkopuolisemman näkökulman suomen kieleen. En kyl tiiä miltä mun suomi kuulostaa sit kun tuun takasin, varsinkin kun nuo finnegängetin muut jäsenet on Lounais-Suomesta...

Vähän on jääny puuttumaan sellanen "tavallisen nantesilaisen" Nantes. En oo hirveesti päässy tutustumaan paikallisten suosimiin ravintoloihin, baareihin, klubeihin tai kahviloihin, mikä vähän harmittaa. (Crêperieissä ja Game Overissa on kyl tullu ravattua, mut se ei ehkä ihan riitä.) Tuntuu et oon jääny vähän sinne pitkällä lomalla olevan turistin asteelle näitten kohalla... Yksin kun on vähän nihkeetä tollasiin paikkoihin lähtee, eikä tässä lähellä oo kovin paljoo paikkoja, joten pitäis aina mennä keskustaan asti. Toisaalta jossain kahvilassa vois ihan hyvin käydä yksinkin, mut ei oo sattunu silmään sellasia tyypillisiä tunnelmallisia kahviloita, vaan enemmänkin tuntuu olevan joko ruokapaikkoja, juottoloita tai leipomoita. Mut ehkä en oo osannu vaan kattoo oikein silmin. // Kun laitoin ton ylläolevan kuvan niin huomasin et niiiin, tossahan taitaa olla yks kahvila... Puusilimä täs terve. Mut toi ei ollukaan keskustassa, vaan kiinnitti huomion matkalla museolle (ja näyttikin aika tyhjältä).

Yöelämästä sen verran, että täällähän ei papereita kysellä sitten missään. Ei kassalla (tätä ei ainakaan pidä ottaa loukkauksena siitä ettei näytä alle 30-vuotiaalta) eikä baareissa. Ykskin ilta ehin saada jo kohtauksen siitä että jätin henkkarit kämpille, johon tuli vastauksena lakoninen "hei sä oot Ranskassa". Sitten muistelin niitä kertoja jollon multa oli papereita kysytty ja... niin, muistin taas että nyt ei todellakaan olla Suomessa. Monissa paikoissa ei oo myöskään sisäänpääsymaksua eikä takkia tarvi jättää narikkaan ellei halua (jos narikkaa ees on). Ja mitä tähän Suomen tulevaan lainsäädäntöön tulee, niin huhhuh. Siinä on selittämistä ei-suomalaisille, eikä tiiä ees mistä alottais. Hyvä kun itekään oon pysyny kärryillä koko hommasta. Joistain uutisjutuista ja somesta oon tilannetta seurannu huvittuneena ja miettiny et millaseenkohan maahan tässä sit palataan...

Chausson eli, ööh, "tohveli"... lehtitaikinaa ja sokeria, nam nam.

Leipomokulttuurin fani oon edelleenkin, ja jo nyt pelkään sitä miten tuun sopeutumaan Suomeen kun ei oo lähileipomoa josta sais aina tuoretta vehnästä. Onneks Länkkärissä taitaa olla sentään paistopiste. Huono puoli etenkin viikonloppuisin on se, kun ei voi ite kokkailla eikä tuu käytyä ulkona syömässä kunnon ruokaa, niin sortuu valmisruokiin. Yhh. Mulla onkin tullu vähän ikävä ruuanlaittoa ja Kortexin pientä keittokomeroa. Koulussakin ruoka on välillä aika ykspuolista, ja tuntuu että varsinkin tässä asuntolan ravintelissa on viikoittain vaan joko kanaa, kalaa tai lihaa. Ja ne iänikuiset ranskikset siihen päälle. Kasviksiakin onneks saa, jos ei muuta niin vihreän salaatin muodossa. Joskus kun se kasvispuolen tarjonta saattaa olla jotain huonommin uppoavaa, kuten pelkkiä sipulirenkaita tai papuja. Mut pitää taas arvostaa sitä että on ees näin hyvin järjestetty kouluruokailu, koska joka paikassa sitäkään ei oo. Ja ne jälkkärit, ihanan kamalat jälkkärit. Täällähän sais myös otettua kaks alkuruokaa (eli salaattia), mut jotenki tulee aina otettua se jälkiruokakin... Kaks jälkkäriä oiskin sit jo ihan liikaa (ja katottaiskin varmaan pahasti).

Suomessa ois tämäkin jo kielletty. Kyseessä kaakaojauhe.

Mitäköhän vielä. Itsepalvelukassat on kivoja, niihin kun oon joissain marketeissa törmänny. Käytön opettelu kesti vähän aikaa mut nyt ne on oikein nopeita ja näppäriä. Ja saa samalla harjotettua kassaneidin tärkeintä taitoa eli viivakoodien lukemista, ehheh. Koulusta en viiti hirveesti avautua kun siitä tulee kirjotettua muutenkin jo niin paljon. Sanotaanpa kuitenkin näin ettei hirveesti kiinnostele mennä tunneille taas maanantaina (mut se on ihan normaalia Suomen päässäkin). Mieluummin jatkaisin tätä lorvailua. Niinkun on saattanu huomata niin en hirveesti lämpene tälle yliopiston tiedonvälitykselle tuntien peruuntumisista ja salimuutoksista. Mut kun mietin et miten Jyväskylässä tiedotetaan siitä jos tunti on peruttu, niin tajusin ettei mulle koskaan oo varmaan sattunu sellasta tilannetta. Hmm. Ehkä kerran on ollu joku sijaistamassa sairastunutta opettajaa, ja siinä se.

En oo hirveesti seurannu Suomen uutisia, koska elän normaalistikin vähän uutispimennossa, eli en lue hirveesti lehtiä enkä seuraa nettiuutisia ja katon vähän telkkaria. Täällä en tee sitten sitäkään vähää. Mitä nyt oon joistain uutisotsikoista saanu tietää että Sisu-kissa saa uuden kodin, jollain oli ebola eikä ollukaan, lunta sataa ainakin jossain päin Suomea ja Iina Kuustonen sai rintaliivit. Good for you. Niin ja viskikohu. Ranskan uutisista tiiän vielä vähemmän, enkä oikein oo ees yrittäny seurata. Suurin osa tuntuu koskevan vaan politiikkaa, joka ei mua kauheesti kiinnosta enkä sitä ees ymmärtäis kun on tää ranskalaisen politiikan tietämys aika nollassa muutenkin. Harvassa on tälläset viihteelliset kissauutiset ja iinakuustoset, joihin vois mielenkiinto riittääkin.

Tästä voiskin siirtyä tähän omaan tiedonvälitykseen. Oon tosi huono pitämään yhteyttä Suomeen, anteeksi kovasti siitä, mut toisaalta kun on tää blogi niin ei oo oikein ollu tarvettakaan kertoa erikseen kuulumisia. Ei mulle tämän kummempaa kuulu, oikeesti. Haluisin kuulla enemmän miten ihmisillä Suomen päässä menee, muutakin kun sen "hyvin, ei mitään ihmeellistä". Mut en osaa kysellä. Ja sitten murehdin että onkohan ne nyt ihan unohtanu mut siellä kun ei kuulu mitään. Ja sit mietin et ne varmaan luulee että nyt on ranskattarella nesteet kihahtanu hattuun ja unohtunu koto-Suami ihan kokonaan kun musta ei kuulu mitään. Aaargh. Olin muuten alkuun ihan varma että ihmiset jättää jotain kertomatta kun vastauksena oli tosiaan aina se "hyvin menee". Mut sit mietin et mitä ite tekisin Suomessa tällä hetkellä - no, en paljon mitään. Jotenkin kun alussa oli niin monenlaista säätämistä asioiden kanssa ja kaikki oli uutta, niin tuntu että kai nyt muillakin on samanlaista arkea. Mutta sit käsitin että vaikka mä kerron täällä kaikki yksityiskohtasesti kauppareissuista ja bussilla matkustamisesta lähtien, niin ei muiden tarvi. Se on ihan normaalia arkea, ei siinä oo varsinaisesti mitään kerrottavaa. Mut joo, niistä isommista ja pienemmistäkin jutuista saa kertoa ihan vapaasti, bring it on.

Julkisista oon tykkäilly kovasti, vaikka alkuun haikailin oman pyörän perään ja mutisin 34 euron kuukausilipusta. Mut kun vertaa Jyväskylän n. 50 euroon kuussa niin ei voi hirveesti valittaa. Mitä nyt ruuhka-aikoihin ratikat on tuskallisen täynnä ja matkan saa seistä ihmisten puristuksessa, mutta nää mun matkat on onneks aika lyhyitä. Junista en osaa oikein sanoa onko ne halvempia vai kalliimpia kun Suomessa, koska täällä se riippuu aika pitkälti linjasta ja ajankohdasta. TGV-juna täältä Pariisiin, 340 km ja 2,5 tuntia, maksaa n. 50 euroa, mutta esim. aamujunalla voi päästä kolmella kympilläkin. Jos vertaa vaikka Seinäjoki-Helsinki -väliin, niin kalliimmaksihan tuo tulee jos ei pääse halvemmalla junalla, mutta aikaa säästyy puolisen tuntia. Ja lähijunat on aika samoissa hinnoissa VR:n taajamajunien kanssa. Nämä siis opiskelijahinnoissa, joiden saamiseksi pitää ensin pulittaa se 50e carte jeunesta... No, tuon kun muistin niin taitaa se junalla matkustaminen olla vähän kalliimpaa täällä loppujen lopuksi. Tulee kieltämättä vähän opiskelijakorttiin liitettyjä Matkahuollon ja VR:n alennuksia ikävä.

EDIT: En ees ehtiny tehä mitään mut patteri alko mystisesti hohkaamaan lämpöä!! (Mutta silti on kylmä.) Havahduin tässä jokin aika sitten siihen ajatukseen että ehkä mun patteri ei tosiaankaan oo päällä kun se pysyy aina vaan kylmänä. Luin itse asiassa yhdestä suomalaisesta blogista, että joissain lämmityspattereissa ei riitä pelkkä termostaatin kääntäminen, vaan että myös jossain alareunassa olevaa säädintä pitää kiertää. Huoh. Mullahan ei täällä mitään jakoavaimia oo mukana eikä huvittais alkaa ostamaankaan sellasta tätä varten. Vielä kun täältä löytyis joku rautakauppa jostain. Ja sitten kuvittelen itteni sinne asioimaan. Hehhehhee... nope. Eli joo, täällä alkaa olemaan iltaisin vähän kylmä. Yhdistettynä laattalattiaan. Ja kosteuteen. Skypetellessä taisinkin puhua ohi suuni ja todeta ettei täällä muka ois sisällä kosteutta, mut sitten hokasin kattoa ikkunan vieressä olleita koulupapereita, joiden olomuoto oli hieman muuttunu... great. Samaistumisprosentti 100%:

Lopuks sitten musta itestäni ja siitä kuuluisasta henkisestä kasvusta, jos sitä on yhtään päässy tapahtumaan. Sen verran on tässä ollu muuta tekemistä ja ajateltavaa, ja niin monenlaista tallaajaa on nähny, että ulkonäkökompleksit ja -paineet on ainakin vähän hellittäny, jos ei nyt ihan hävinny, ja itsevarmuutta ja -tuntemusta on tullu lisää. Näillä eväillä mennään, eikä tästä varmaan suunta oo kun alaspäin, kaikessa monimerkityksessään. Murehtia ehtii sitten sillon kun alkaa oikeesti rupsahtamaan. Vaikka kuulostaa niin yksinkertaselta ajatukselta, niin senkin tajuamisessa on kestäny näin kauan, etten oikeesti oo enää koskaan just tämän ikänen, "näin nuori". Toisaalta masentavaa, toisaalta vapauttavaa. Tällä hetkellä käännyn enemmän sen vapauttavuuden puoleen. Ei välttämättä tuu koskaan enää tällästä tilannetta että oisin näin vapaa tekemään mitä haluan. Ajatella nyt, mä oon täällä eikä kukaan ees oikeesti tunne mua. Ahh, vapaus. Kaikki ovet on auki ja kaikki on mahdollista. Eikä kukaan nyt muistuta että pitäis saada kasaan näin ja näin monta opintopistettä, mur. Se on oikeestaan ainoa juttu mikä mua täällä pitelee aisoissa.

Toisaalta vaihtarina olemisessa on tietyt ulkopuolisten odotukset ja "vaihtarimuotti", johon kuuluis ahtautua. Pitäis bilettää, saada paljon kavereita ja matkustella ympäriinsä. Ja koko ajan nähdä ja kokea jotain uutta, ja pitää hauskaa. Niin, ja nauttia.
No, mä en täällä paljoo oo juhlinu, myönnettäköön nyt jos se ei oo välittyny ruudun toiselle puolelle. Mitään järjettömän isoa kaverilössiäkään en oo haalinu, mutta saanu sitäkin paremman ja läheisemmän porukan. En oo muutenkaan sellanen ihminen jolla on 400 facebook-kaveria, joten miks olisin täälläkään? Välillä tuntuu että oon matkustellukin liian vähän enkä oo käyttäny aikaani täällä tarpeeks hyödykseni. Koko ajan pitäis olla jotain ohjelmaa ja menoa. Oon muutenkin taipuvainen miellyttämään toisia, joten oon saattanu ottaa vähän liikaakin paineita tästä vaihtariroolin kiitettävästä suorittamisesta. Tohon nauttimiseen kuitenkin kiteytyy musta se, että tekee kaiken omalla tyylillään ja siten että itestä tuntuu hyvältä. Ja musta tuntuu hyvältä, joten varmaan jotain oon tehny oikein.

Tää sai mut miettimään asioita

Meni hetki senkin hokaamisessa, että mä oon nyt ulkosuomalainen ja, iik, maahanmuuttaja. On niin outoa käyttää itestään tälläsiä nimityksiä, varsinkin jälkimmäistä. Ja se, että asuu (ja elää ja hengittää) ulkomailla on kans jotain niin vierasta, vaikkei siinä nyt mitään ihmeellistä enää ookaan. Mieli vaan räjähteli aika lailla kun oikeesti sisäistin nää asiat. Ehkä tää johtuu siitä että oon kyllä haaveillu ulkomailla asumisesta, mutta liittäny sen aina jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen ja enemmänkin työskentelyyn (tarkemmin ottaen vielä Englannissa, tottakai) kun opiskeluun. Siks en ajatellu opiskelijavaihdosta sen tarkemmin, vaan että "meen vaihtoon ja opiskelen Ranskassa". Ja se nyt on muutenkin vähän eri juttu, kun on pakko tehdä kieliharjottelu ulkomailla; tais itse asiassa olla ekan vuoden keväällä kun katoin että jaahas, paras aika suorittaa se ois tossa kolmosen syksyllä, alrighty. Let's do it, then. Jos olisin haaveillu vaihdosta Ranskassa puolet elämästäni niin oisin ehkä ehtiny sopeutua ajatukseen vähän paremmin, mutta hyvä näin. Mielen on hyvä antaa vähän räjähdellä välillä, ja varmaan se ois tapahtunu muutenkin vaikka oisin kuinka valmistautunu.

Voin kyllä nyt samaistua maahanmuuttajiin ainakin jollain tasolla. Ja silti en ollenkaan. Nyt ymmärrän miltä tuntuu kun ei tunne ketään vieraassa kaupungissa. Ei tuotemerkkejä, kauppoja, mitä tuotteita myydään missäkin. Mitä kuuluu sanoa ja millä sanoilla, ja mitkä on tämän kulttuurin käyttäytymissäännöstön piirteet kussakin tilanteessa. Ja silti osaan kieltä, mulle on järjestetty asunto, ohjeet käytännön asioiden hoitoa varten valmiiks ja rahoitus opiskeluun. Useilla maahanmuuttajilla on paljon vähemmän näistä valmiina, joillain ei varmaan mitään näistä. Olisin aika kauhuissani jos en puhuis sanaakaan kieltä, joutuisin tänne hyvässä lykyssä vielä vasten tahtoani ja sitten pitäis jostain ettiä töitä ja asuntoa. Mulla on sentään todella hyvin pullat uunissa, ja silti jaksan valittaa joistain pikkuasioista.

Enkä tiiä onko tää vaan mun pään sisäinen vinksahtanut ajattelumalli, mutta aina kun matkustan paikasta toiseen niin mun on vähän vaikea kuvitella että kaikki jatkuu samalla tavalla siellä toisessa paikassa, vaikka mä en ookaan siellä enää todistamassa sitä. Oli siis, taas kerran, haastavaa tajuta että tää ei oo mikään todellisuudesta irrallinen BB-talo (no joo, sekin on osa todellisuutta, mutta tiedätte ehkä mitä haen takaa), jossa vaan käydään olemassa ja tullaan takasin, vaan täälläkin ihmiset ihan oikeasti elää jokapäiväistä elämää. Vau. Ja sama toisinpäin, eli Suomessakin ihmiset jatkaa elämäänsä ihan ilman mun läsnäoloa. Höh, en mä ollukaan niin tärkeä... Tää alko muistuttamaan hälyttävästi jostain kehitysteoriasta, joten oli pakko googletella. Ja kah, Wikipediasta löytyi ystävämme Jean Piaget'n teoria: "Sensomotorinen kausi (~0–2 v.): lapselle kehittyy käsitys esinepysyvyydestä, eli ymmärrys siitä, että esineet ovat olemassa myös silloin kun ne eivät ole näkyvillä". Kuolen ehkä nauruun :D Mulla on selvästi jääny jotain kehittymättä sensomotorisella kaudella...

Mutta ehkä parempi lopettaa ennen kun jutut menee liian hämäriks ja joku lähettää valkotakkiset ovelle.
All in all, life's good. Elämä on juhla. La vie est une fête.